Hybridi on juuri niin inhimillinen kuin mitä annamme sen olla

Hybridiarki on vallannut meidät kaikki - halusimme sitä tai emme. Toisille uudenlainen arki on helpotus. Ei tarvitse kulkea joka aamu rasittavaa työmatkaa. Saa nukkua vähän pidempään. Koiran ulkoilutukset hoituvat kuin itsestään ja tulee jaloiteltua kesken päivää. Lasten päiväkoti- ja kouluaamurutiinit hoituvat paljon sujuvammin. Lisäksi meille, jotka koemme olevamme enemmän introvertteihin lukeutuvia yksinpuurtajia, työnteko hiljaisuudessa ilman keskeytyksiä on luksusta.

Kaikki eivät nauti uudesta arjesta yhtä paljon. On niitä, jotka kärsivät. He kärsivät ympärillä olevan yhteisön puuttumisesta. Pienten ohikiitävien käytäväkeskustelujen poisjäännistä, työkaverien näkemisestä, kuulumisten vaihtamisesta. Heille yksinolo ei ole voimaannuttavaa. Vaan he kaipaavat takaisin työpaikalle eikä vain näkemään työkavereita, vaan sparrailemaan, ideoimaan, jatkojalostamaan omia keskeneräisiä ajatuksia. Parhaimmat ideat yleensä syntyvät yhdessä.

Äskeinen jako oli karkea. Todellisuudessa useammat meistä tunnistaa itsessään molempia puolia. Kuuluit sitten ensimmäiseen ryhmään, joka nautti hybridin tuomista eduista tai jälkimmäiseen ryhmään, joka kärsii fyysisen työyhteisön puuttumisesta, tai tunnistit itsessäsi molempia puolia, uusi arki on meille yhteinen.

Uudenlainen arki on meille yhteinen pelikenttä. Tämä tarkoittaa, että hybridi ei ole vain esihenkilöiden tai johtajien hallitsema areena. Uusi työmuoto edellyttää yhä enemmän vastuuta jokaiselta työyhteisön jäseneltä. Muutos tapahtui niin nopeasti, ettei meillä ollut aikaa jäädä miettimään, miten uusi monimuotoinen työ hoidetaan. Niinpä useimpien työpaikkojen hybridipuurtajiksi ja palaverien vetäjiksi onkin jääneet esihenkilöt. He kipuilevat, etteivät tiimiläiset osallistu palavereihin etäkokouksissa. Kuitenkin esihenkilöillä on kokemus, että läsnäkokouksissa ihmiset osallistuvat luontaisesti enemmän. Nyt moni puhuu, että etäkokoukset ovat vain vetäjien monologeja.

Entisessä maailmassa työhyvinvointivalmentajina saimme jumpata monet kerrat työyhteisöjen kultaisia käyttäytymissääntöjä. Yleensä ne kuuluivat näin: tervehdi, kiitä, pyydä anteeksi. Eimerkiksi tervehtiminen oli joskus todella vaikeaa. Entinen kollegani Lari Junkkari tapasikin sanoa, että tervehtimisestä pitäisi tulla hygienia-asia. Vessassa käynnin jälkeen peset kädet, eikö niin? Vai jääkö ne pesemättä, koska satut olemaan huonolla tuulella? Sama tulisi päteä tervehtimiseen. Olit sitten miten pahalla päällä tahansa, muistaisitko kuitenkin tervehtiä?

Nyt kun olemme harjoitelleet 1,5 vuotta hybridiarkea, mitkä kultaiset säännöt meidän nyt tulisi laatia? Olisiko se esimerkiksi: muista kamera, unohda multitaskaus, osallistu. Jos juttelet kahvihuoneessa kollegan kanssa, et mitä luultavimmin selaa kännykkää samaan aikaan.

Yhtä kaikki, vaikka olit tuo blogissa ensimmäisenä kuvaamani työntekijä, joka nauttii yksinolosta ja on saanut tehoja irti hybridiarjesta, on myös sinulle yhteisöllisyys tärkeää. Näin ainakin tutkimukset osoittavat. Meillä ihmisillä on alkukantainen tarve kuulua porukkaan, olla osa jotakin yhteisöä. Yhteisö ei säily itsestään. Sen eteen tulee tehdä töitä. Olla vuorovaikutuksessa. Panna itseään likoon.

Kysymys kuuluukin: miten laittaa itseään likoon ruudun ääressä? Tyypillisesti sosiaalinen työelämä koostuu pienistä kohtaamisista, kuulumisten vaihtamisesta. Miten meni kesäloma, viikonloppu? Merkityksen kokemuksen näkökulmasta nämä mikrokohtaamiset ovat niitä tärkeimpiä. Työyhteisö, johon kuulumme antaa merkityksen lisäksi mielekkyyttä, auttaa jaksamaan ja sitouttaa meidät yhteisiin tavoitteisiin.

Miten pidämme suhteemme työkavereihin lämpimänä ja laitamme itsemme likoon linjoja pitkin? Sen eteen pitää nähdä vaivaa. Astua kynnyksen yli ja antaa itsestään jotain.

Kaikki lähtee asenteesta. Miten tärkeänä pidän yhteisöä, johon kuulun? Haluanko pysähtyä ja kuulla kuulumisia? Haluanko itse jakaa omia kuulumisia? Vastauksen tulisi olla: kyllä haluan. Sillä loppujen lopuksi ihmiset ovat tärkeimpiä. Ja hybridi on juuri niin inhimillinen kuin mitä annamme sen olla. Se on meistä itsestämme kiinni.

--

Blogin kirjoittaja Pirjo Ahonen on innostaja ja uudistaja. Hän rakentaa innostavia valmennusprosesseja ja haastaa osallistujia kehittymään. Auttaa löytämään työn merkityksen. Pirjon osaamisaluetta ovat organisaatioiden yhdistymisprosessit sekä erilaisten kulttuurien yhteensovittaminen.