Armo – johtajilta puuttuva sana

Sain innostuksen tämän blogin aiheeseen, kun olin vieraileva puhuja webinaarissa viime viikolla. Siellä puhuimme, miten esihenkilö voi antaa luovuudelle tilaa. Absoluuttisen oikeaa vastausta on varmasti hankala määritellä.

Yksi vastaus voisi olla: millainen suhde sinulla on virheisiin. Esihenkilöt tapaavat kertoa, että heillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia sallia virheitä muille. Kyse ei olekaan toisille sallimista virheistä vaan nimenomaan suhde omiin virheisiin.

”Miten ankara ja armoton olen itseäni kohtaan?”

Millaista ilmapiiriä luon ympärilleni? Ihmiset eivät nimittäin usko sanoja vaan tekojen esimerkkiä.

Tästä on hyvä tarina. Työnohjaukseeni saapui esihenkilö, joka oli herännyt armottomuuden aiheeseen. Syystä, että hänen työntekijänsä oli rohkaistunut antamaan palautetta. Esihenkilöllä oli kopisevat kengät. Nämä kopisevat kengät kopisivat entistä äänekkäämmin silloin, kun esimies oli vihainen itselleen. Hän ei koskaan puhunut mitään. Kengät vain kopisivat. Ja kun kopina yltyi, kaikki muut olivat varpaillaan. Esihenkilön sanat virheiden sallivuudesta menivät kuuroille korville. Kengät puhuivat puolestaan.

Armollisuuden tulisi kuulua sinun sanavalikoimaasi omassa sisäisessä puheessasi. Et ole yli-ihminen. Sitä ei odotetakkaan sinulta. Sitä ei voi odottaa keneltäkään. Sillä me olemme ihmisiä.

Jotta armottomuus ei pääse valtaamaan ajatteluasi liikaa, pidä huoli omasta jaksamisesta. Kukaan ei tule sinua kiittelemään siitä, että uhrasit pääsiäisen työntekoon. He eivät tule antamaan sympatiaa, miten et viettänytkään perheen kanssa lomaa.

Työntekijäsi eivät kaipaa työn alttarille uhrautuvaa yli-ihmistä, joka ei kestä ensimmäistä vastoinkäymistä viikonlopun jälkeen. Työntekijät ansaitsevat hyvinvoivan ja itsestään huolta pitävän esihenkilön, joka tuntee omat rajansa. Hän toimii näin esimerkkinä.

En malta olla kirjoittamatta tästä aiheesta. Koen, että se on velvollisuuteni ja sisäinen pakottava tarve puhua ääneen sitä, mitä näen työssäni. Kohtaan uupuneita kilttejä kympin oppilaita. Heillä venyy työpäivät kymmentuntisiksi. He ovat yli-vastuullisia, kantavat jatkuvaa riittämättömyyden taakkaa, auttavat aina toisia, ottavat hoitaakseen eivätkä osaa pyytää apua toisilta, saati delegoida.

Työelämän tahti on sen verran kovaa, että jokainen yrittää omalla tahollaan pysyä perässä. Ei ole siis ihme, että armottomuus hiipii salakavalasti mieleemme. Siitä huolimatta ja juuri siitä syystä haluan julistaa tätä armollisuuden sanavalikoimaa työrooliimme ja esihenkilön mieliin.

Muistathan, että armo on osa merkityksen kokemusta, joka on yksi tärkeimmistä asioista tyytyväisyyden osalta.