Ihmisen ikävä toisen luo

Kun uutiset karanteeneista ja kokoontumisten kielloista alkoivat kiihtyä, sisälläni liikahti. Jokin huusi sisälläni: ”En halua eroon sinusta.”

Tarpeeni olla yhteydessä muihin ihmisiin tuli tietoisuuteeni uudella tavalla. Tuli tavattoman selväksi, kuinka tärkeitä ovat halaukset, vierekkäin istumiset, ihmisten äänet ympärilläni, vastaan tulevat hymyt ja käden heilautukset, jopa metron ärsyttävä väenpaljous ja junan tungeksivat ihmiset. Kuinka lounaat ja kahvihetket työtovereiden kanssa ja yhdessä nauraminen tuntuukaan hyvälle. Jopa pitkittyneet kokoukset, kokouksista myöhästyneet ihmiset tuntuvat rakkailta. Ja kaikki minulle rakkaat valmennettavani. Miten alkoikin kuristaa ikävä fyysistä läheisyyttä. Kohtaamisia. 

Hymykin tarttuu 

”Koronaviruksen etenemistä halutaan hidastaa niin, että ihmisiä kehotetaan pysymään etäällä toisistaan siinä määrin kuin on mahdollista. Idea on selvä. Virus leviää kontakteista, ja kun kontaktit vähenevät, virus menettää tilaisuuksia hypätä ihmisestä toiseen.” (HS.fi 17.3.2020.) 

Käyn kävelyllä koiramme kanssa päivittäin. Eräänä sunnuntaina ajattelin ilahduttaa ihmisiä hymyilemällä. Oikein odotin, että vastaantulija tulisi kohdalleni. Katsoin tuota ihmistä odottavasti. Mutta pettymyksekseni kukaan ei katsonut minuun. Ihmisten ahdistuneisuus näkyi. Päät kääntyivät pois tai katse oli tiukasti eteenpäin. Ehkä pahimman ahdistuksen helpotettua ymmärrämme, että voimme luoda yhteyttä toisiimme myös katseilla. Jopa ventovieraisiin. Hymykin tarttuu.  

Yhteisöllisyys

Ihmisen perustarpeisiin kuuluu yhteys toisiin ihmisiin. Tunne, että olemme yhteydessä toisiimme. Tarve on suorastaan itsestäänselvyys, eikä sen merkitystä arjessa aina huomaa. Pienen lapsen kehittymisen kannalta varhainen vuorovaikutus, vanhemman tai hoitajan kosketukset ja katseet ovat elintärkeitä. Ilman niitä lapsi ei kehity. Meitä ei ole tarkoitettu erillisyyteen, vaan yhteyteen toistemme kanssa. Myös aikuisuudessa. 

Inhimilliset perustarpeemme ja sisäinen motivaatio laittaa meidät liikkeelle. Alamme toimia. Kun tarve yhteenkuuluvuuteen sykkii sisällämme, alamme käyttää luovuuttamme ja joustavuuttamme. Yhteenkuuluvuuden tunne muuttuu meitä ohjaavaksi tavoitteeksi.  

Teknologialle ja luovuudelle kiitos 

Miten ihmiset alkavat toimia, kun tutut ja turvalliset rakenteet, joilla luomme yhteenkuuluvuutta katoavat? Kun en pääse tanssitunnille, konserttiin, urheilutapahtumaan, ravintolaan jne? Tai kun emme voi mennä tapaamaan läheisiämme? Ihminen on hädän hetkellä myös luova. Tarve luoda yhteenkuuluvuutta on niin vahva, että yhtäkkiä kaikki on mahdollista.  

Somessa tuli nopeasti vastaan italialaisen naapuruston parvekelaulut ja -soitot. Pian saman tyyppinen ilmiö löytyi Suomesta. Perään palvelutalon kaikki ulkopuolisten vierailut kiellettiin 17.3.2020 alkaen. Jo seuraavana päivänä pihalla kokoontui muutama mummo ja pappa laulattamaan asukkeja, jotka osallistuivat lauluun parvekkeilta. Itse olen osallistunut virtuaaliselle tanssitunnille. Novetoksessa ja monissa muissa työpaikoissa työyhteisöjen virtuaalikahvihetket yleistyivät. Laitamme lapsia ilahduttamaan nalleja ikkunoille. Kaikki tämä luo yhteyttä ja lisää yhteenkuuluvuudentunnetta. Kun vain antaudumme siihen. 

Ympärillämme oleva teknologia ja digitaaliset välineet ovat kuin tarjottimella. Nekin luovuuden tulosta. Miten yksinkertaiseksi muuttuikaan halu saada digitaaliset välineet käyttöön, kun lähikontaktit ovat poissa? Kun etäisyyttä on tarpeeksi, ovat etäkokoukset ja etävalmennukset äkkiä tärkeämpiä kuin ikinä.  

Ihmisillä on kyky luoda yhteys ja yhteenkuuluvuuden tunne monella tavalla. On mielenkiintoista nähdä, miten vuorovaikutuksen ja yhteistyön muodot kehittyvät tämän historiallisen periodin aikana. Ja minkälainen tarve meillä tulee olemaan lähikohtaamisiin niin työssä kuin vapaa-ajalla. 

Millaisia hyviä tapoja luoda yhteenkuuluvuutta olette keksineet tässä vallitsevassa poikkeustilassa?