Oletko etäpalavereiden näkymätön multitaskaaja?

Kuluneen vuoden aikana olen kuullut monenlaisia lausahduksia, miksi videokuvaa ei napsauteta päälle etäpalavereissa.

Tässä lista ”muutamista" eri syistä:

1. En ole meikannut
2. Tulin just suihkusta
3. Olen autossa
4. Olen yöpuku päällä
5. Tarvii tehdä muita töitä tässä rinnalla
6. Mulla on tässä aamupala meneillään
7. En halua katsoa omaa kuvaani
8. Laitan tässä tiskejä samalla
9. En ole siivonnut
10. Mä olen näissä mun pieruverkkareissa
11. Kamera ei toimi
12. Olen täällä toimistolla – en halua, että muut näkyvät
13. Valaistus on niin huono
14. Olen kävelyllä
15. En mä viitsi laittaa, kun ei kukaan muukaan pidä kameraa päällä
16. Olen liittynyt tähän kokoukseen puhelimella – en mä näy kunnolla kuitenkaan
17. Olen kaupassa
18. Kuvan laatu on niin huono
19. Saatan lasta treeneihin
20. Venyttelen tässä samalla
21. En ole kammannut hiuksia
22. Kävelen täällä kotona ympyrää
23. Mulla on niin huono tausta
24. Mun kotitoimisto on saunassa
25. Tuntuu vaan niin oudolta
26. Mulla on tässä useampi palaveri meneillään
27. En halua
28. Mulla on tässä kaksi näyttöä, näytän hölmöltä, kun kuva tulee tuolta sivusta
29. Mulla ei ole kameraa tietokoneessa
30. Syön lounasta tässä samalla
31. Tämä linja ei kestä, jos on kamerat päällä
32. Ei meillä ole tapana pitää kameroita
33. Teen ruokaa
34. Joudun tässä hyppäämään toiseen palaveriin välillä
       

+ Viimeisenä, ehkä se hankalimmin taklattavissa oleva syy, eli numero 35: Linja tökkii. Onneksi toisinaan tämäkin on taklattavissa yksinkertaisesti lopettamalla multitasking eli sulkemalla muut sivustot taustalta pois.

Millaisia ajatuksia tämä lista sinussa herättää? Tässä blogissa nostan esille muutamia ajatuksia, joita videovälitteisissä palavereissa videon kiinni pitäminen on itsessäni herättänyt.

Kuinka usein pidät Teams- tai Zoom-palaverin itsesi kanssa? Olet omassa ylhäisessä yksinäisyydessä, mustan ruudun takana omine ajatuksinesi. Aika ajoin mieleeni nousee kysymys, miksi me kohtaamme, jos emme tule näkyviksi? Miksi annamme itsestämme vain pienen osan, kun meillä olisi mahdollisuus antaa itsestämme enemmän? Unohdammeko, että olemme palavereissa pitkälti yhteisiä asioita ja toisiamme varten, emme vain itseämme ja omia tarpeitamme varten. Mitä tapahtuisi, jos kääntäisimme katseemme itsestämme muihin? Mitä jos miettisimme, mitä työkaverini ja yhteistyökumppanini saisivat kohtaamisestamme ja vuorovaikutuksesta, jos kamera olisi päällä? Mitä ilmeeni, eleeni ja katseeni kertovat sen lisäksi, millaisia sanoja suustani tulee? Millaista tunnejälkeä jätän?

Me novetot olemme pian vuoden ajan aktiivisesti haastaneet työyhteisöjä käyttämään videoita etäkohtaamissaan. Emme tee tätä vain siksi, että itse vahvasti uskomme videokuvan selkiyttävän vuorovaikutusta, vahvistavan kerrottua viestiä, tuovan esille osallistujien eri tunnetiloja, auttavan positiivisen energian välittymisessä sekä kasvattavan porukan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Painavin peruste kameran päälle laittamiselle on, että toistuvasti saamme palautetta, kuinka kohtaamisesta on tullut aidompi, välittömämpi ja tunneilmaisulta rikkaampi videoiden avulla. Valmennuksiimme osallistuneilta kuulemme toistuvasti:

”Oli tämä kyllä huippua, että haastoitte meidät pitämään videot päällä – turhaan tätä on jännitetty.”

”Vuorovaikutus nousee ihan eri tasolle, kun näemme toisten ilmeitä ja eleitä.”

”Ihanaa nähdä ihmisten hymyilevän.”

”Kuvan kanssa huomaan aivan eri tavalla, miten viestini menee perille. Nyökkäilläänkö, meneekö otsa kurttuun tai peukutetaanko.”

Muistatko aikaa, jolloin porukka tuli toimistolle pussi päässä? No, en minäkään. Silti tuntuu, että ajassa, jossa nyt elämme, olemme pimennossa toisiltamme. Videoiden päällä pitämistä voidaan yhdessä opetella ja harjoitella. Esihenkilöillä on tässäkin asiassa tärkeä rooli. Jos esihenkilö ei laita videota päälle, tai ei siihen kannusta, on se tiimiläisille vahva viesti, että meillä ei haluta kohdata. Myös jokainen tiimiläinen voi miettiä, että nostaako vai madaltaako näkyväksi tulemisen kynnystä. On huomattavasti kurjempi fiilis pitää videota päällä, jos kukaan muu ei sitä tee, tai on vähemmistössä tässä asiassa. Positiivinen ryhmäpaine syntyy, kun lähes kaikilla on videot päällä. Kun kollegat antavat omalla toiminnallaan esimerkkiä, on helppo lähteä mukaan. Ryhmä pystyy vetämään muut mukaan tämänkin asian omaksumisessa, osaksi luonnollista työn arkea. Ethän halua olla etäpalavereiden näkymätön pallo nimikirjaimilla? Ole esimerkki – madalla kynnystä ja laita video päälle. Epämukavuus on selätettävissä yhdessä.

Suljettu kamera haastaa vuorovaikutuksen lisäksi myös kykymme keskittyä työhömme. Palaveri ja kohtaamiset ovat osa työtämme. Jos samanaikaisesti yritämme tehdä ”sitä sun tätä”, on mahdotonta olla läsnä ja keskittyä meneillä olevaan. Kuinka usein Teamseissä ja Zoomeissa kuulemmekaan: ”Voisitko toistaa, nyt en ihan kuullut?” Oliko kyse huonosta linjasta vai siitä, että toisen osapuolen ajatukset olivat jossain muualla?

Multitasking on upea tapa huijata itseämme. Se, että touhuamme monen asian kimpussa, tuottaa meille tunnetta aikaansaamisesta. Suorastaan sokaistumme omasta tekemisen meiningistämme. Emme kuitenkaan huomaa, kuinka usein joudumme palaamaan edelliseen vaiheeseen, kertaamaan, kysymään uudelleen ja korjaamaan pieniä lipsahduksia ja virheitä.

Monet kertovat nauttivansa, miten etätyö on helpottanut työn ja muun elämän yhteensovittamista. Mutta onko tämä mennyt jo överiksi? Kuvittelemmeko, että töitä tehdessä hoituu siinä sivussa asia kuin toinenkin? Sen sijaan, että yrittäisimme tehdä montaa asiaa samanaikaisesti, keskittymiskykyämme hellisivät vuorovedot. Miltä kuulostaisi 45 minuutin palaveri ja sen perään 15 minuuttia pyykkien ripustamista? Seuraavan palaverin jälkeen olisikin lapsen kanssa läksyvartti, kolmannen palaverin jälkeen happihyppely ulkona jne. Harva meistä pystyy ihan näin täydellisesti työpäiviänsä rakentamaan, mutta kaikilla meillä on mahdollisuus tehdä pieniä tekoja hieman useammin, jotka auttavat meitä kasvattamaan keskittymiskykyämme. Se, että tietoisesti vähennämme multitaskausta ja lisäämme päiviimme vuorovetoja, eli keskittyneen työn hetkiä ja työstä irtaannuttavia breikkejä, palvelee tehokasta työn tekemistä ja kokonaisvaltaista hyvinvointiamme.

Otathan rohkeasti yhteyttä, mikäli tarvitset apua, vinkkejä tai tukea:

Kirjoittaja Hanna Poskiparta oivalluttaa tunnistamaan itselle, työyhteisölle ja organisaatiolle merkitykselliset asiat. Hän herättelee asiakkaita löytämään rohkeutensa ja vahvuutensa, katsomaan asioita uudesta näkökulmasta, luomaan selkeitä tavoitteita ja tukee löytämään askelmerkit onnistumisen tielle.