Phaëton oli auringonjumala Apollon poika. Eräänä päivänä Apollo loihe lausumaan: ”Rakas poikani, pyydä minulta mitä haluat, niin annan sen sinulle”. Tuohon Phaëton: ”Isäkulta, anna minun ajaa vaunuillasi.” Apollo kauhistui sydänjuuriaan myöten. Tulivaunuja, joilla Apollo joka päivä kuljetti aurinkoa taivaankaaren yli, vetivät hurjat hevoset, joita yksin Apollo saattoi ohjastaa. ”Poikani, pyydä mitä vain, mutta älä tätä.” Phaëton ei kuitenkaan muuttanut mieltään, ja koska jumala ei voinut syödä sanaansa, hänen oli raskain mielin annettava periksi.
Phaëton hyppäsi innokkaana vaunuihin, ja niin kävi, että mopo karkasi käsistä. Orhit syöksyivät sinne tänne, idästä länteen, pohjoisesta etelään, ja maailma alkoi palaa poroksi. Tilanne oli niin uhkaava, että itse Zeus joutui puuttumaan peliin: Hän sinkosi salamansa ja suisti Phaëtonin vaunuista. Näin murheellisesti päättyi Phaëtonin vaellus. Laihana lohdutuksena hänet nostettiin tähdeksi taivaalle, kuten jumalvainaiden kohdalla on tapana.
Loistoauton nimivalinta tuntuu siis oudolta, mutta viisaan johtamisen näkökulmasta tarinasta nousee ainakin kolme pointtia:
Entäpä sitten, kun tilanne on käsissä – olemmehan vain ihmisiä:
Vielä viimeinen asia mietittäväksi: Miten toimit, kun näet lähelläsi apollon ja phaëtonin? Seuraatko sivusta kuten Zeus aikanaan vai puututko peliin ajoissa?