Kuulen enkä kuuntele, kuuntelen enkä kuule

Eduskuntavaalit, hallitusneuvottelut ja niiden kommentoinnit eri palstoilla ovat mielenkiintoisia foorumeja seurata kansamme dialogitaitoja. Lupauksia on, julistuksia on, iskulauseita on, kielikuvia on, ohjelmia on, suunnitelmia on. Ne kaikki ikään kuin singotaan ilmaan ja toivotaan, että joku kuulee, lukee, ymmärtää, ottaa vastaan.

Me jokainen voimme nyt arvioida, missä määrin poliittiset toimijat – ja jokainen meistä – kykenevät noudattamaan hyvän vuoropuhelun parhaita periaatteita. Sen ytimessä on sisukas sitoutuminen siihen, että minä – juuri minä – pyrin kuulemaan toisen parhaat argumentit! Parhaat, ei siis huonoimmat! Jokainen vuoropuhelun osanottaja ottakoon vastuun omalta osaltaan.

Hyvässä kuuntelemisessa on kysymys siitä, että pyrimme yhdessä löytämään polkuja syvempään ymmärtämiseen ja tämä edellyttää sitä, että minussa säilyy peruskunnioitus toista ihmistä kohtaan. Kuuntelemisen laatu on aina kytköksissä meidän arvoihimme ja ihmiskuvaamme.

Johtamiskoulutuksessa olen usein muiden kanssa pohtinut sitä millainen on kasvumatka kuuroudesta ymmärtämiseen. Mikä on minun kiusaukseni kaikkitietävyyteen, missä määrin tulkitsen ja millä tavalla? Kuulemisen ja kuuntelemisen taitoja voi harjoitella, itseään voi ottaa niskasta kiinni. Useimmissa organisaatioissa ymmärretään nykyään jo varsin hyvin se, että menestyksen edellytyksenä on aina kasvaminen parempaan dialogisuuteen.

On kuitenkin eräs asia, jota vuorovaikutuksen valmentamisessa pohditaan liian vähän ja se on sisäisen puheen merkitys. Olen niin täynnä itseäni ja omaa puhettani, että en kuule mitä sanot! Osaamme kenties hyvän keskustelun tekniikat, mutta osaammeko luoda sen tilan itsessämme, joka mahdollistaa viisaan kuulemisen? Hiljaisuuden ja tyhjyyden tilan? Ei-tietämisen tilan? Valmiit vastaukset, omat agendat, omat puolen voitto ovat erinomaisia korvatulppia… tai isoja tukoksia sydämessä. Muutos alkaa tämän tiedostamisesta.

Lari Junkkari

Novetos Oy 27.5.2015