Muutos julkishallinnossa: jähmeä valas vai sirkeä silliparvi?

Valtionhallinnossa ja –hallintoa myllätään. Kaksi ministeriötä lyö hynttyyt yhteen, virastoja hajautetaan ympäri Suomen niemeä, kihlakunnat ja poliisipiirit laajenevat ja harvenevat, tukitoimintoja ulkoistetaan palvelukeskuksiksi ja osin yksityisiksi palveluntuottajiksi ja henkilötyövaltaisia prosesseja sähköistetään. Väki vähenee, mutta myös nuorentuu, mikä aiheuttaa osaltaan paineita johtamiskäytäntöjen ja kulttuurien uudelleenarvioinnille ja uudistamiselle.

Hyvä näin. Niin paljon kuin eri puolella laajaa ja monimuotoista valtionhallintoa on viime vuosikymmeninä kehitettykin, olen joskus jossain ollut tuntevani vienoa tsaarinaikaista tuulahdusta. Maailma muuttuu, eikä kaipaa pönöttäviä organisaatioita ja pääjohtajia vaan osaavia, verkostoituneita, vastuunottokykyisiä ja toimimaan valtuutettuja toimijoita organisaation kaikilla tasoilla. Jähmeä valas vaatii pitkän vipuvarren kääntääkseen suuntaansa, sirkeällä silliparvella on monta silmää tulevaa tarkkailemassa ja evää siihen tarttumassa. Se, mikä palveli mainiosti eilen ja toimii tänään, ei välttämättä palvele huomisen yhteiskuntaa. ”Joka pysyttelee aina paikallaan, kerää itseensä täitä”, tapasivat kikuyutkin sanoa.

Muutos ei silti ole itseisarvona hyvä saati paha, sillä täytyy olla kirkas tarkoitus ja selkeä suunta. Miksi tämä muutos ja mihin olemme menossa, ovat muutoshallinnan peruskysymyksiä. Se tärkein kysymys kuuluu kuitenkin: Miten minun käy?

Harva meistä tuumasi tuottavuusohjelmastakaan heti ensi esittelyssä, että voi kun hienoa, nyt ollaan turvaamassa tulevaisuuden kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla tasapainottamalla julkisen ja yksityisen sektorin työvoimavaltaisuutta, tai varaudutaan mallikkaasti huoltosuhteen heikkenemiseen. Enkä usko, että mikäli kuulisin työtehtävieni muuttavan Joensuuhun tai Vaasan (kaikki kunnia molemmille paikkakunnille) heti hoksaisin iloita kasvukeskusten ulkopuolisesta helpommasta rekrytointitilanteesta. Ehei, kyllä nyppisi ja pahasti ja elämää pitäisi ajatella monelta kannalta uusiksi.

Työllä on tärkeä osa aikuisen ihmisen elämässä. Se muodostaa taloudellisen kivijalan, tarjoaa yhden keskeisimmistä yhteisöistä, johon kuulua, ja suo – toivottavasti – mahdollisuuden antaa panoksen niin itselle kuin muillekin tärkeään kokonaisuuteen ja täten olla osana jotain itseänsä suurempaa. Työntekijöiden motivoituneisuutta ja sitoutumista työhönsä pidetään kaiketi yleisesti ilahduttavana asiana. Jos aidosti niitä arvostaisimme, muistaisimme, että mitä sitoutuneempi työntekijä on työhönsä, sitä haluttomampi hän todennäköisesti on sitä koskeviin muutoksiin. Kuka meistä ylipäätään haluaa muuttua ja muuttaa vain siksi, että joku toinen niin määrää?

Eivät organisaatiomuutokset yksin aiheuta vastarintaa, vaan olennaista on nimenomaan se, kuinka muutoksia toteutetaan. Muutosjohtaminenhan on helppoa – paperilla. Mikä on näperrellessä päätteen ja prosessikaavioiden parissa, piirrellessä ja siirrellessä toinen toistaan hienompia laatikoita, laskeskellessa henkilötyövuosia ja henkisten voimavarojen tarvetta aina siihen asti kun ei tarvitse kohdata ihmistä.

Jotta ihmiset pysyisivät toimintakykyisinä myös muutosten pyörteissä ja organisaation perustehtävä tulisi suoritetuksi, on muutoksissa syytä kiinnittää erityistä huomiota työhyvinvoinnin kannalta keskeisiin tekijöihin. Esimerksiksi tukevaan esimiestyöhön ja oikeudenmukaiseen johtamiseen, osaamiseen ja työn hallintaan, osallisuuteen ja vuorovaikutukseen sekä tosiasioiden ja odotusten sekä tunteiden ja tulkintojen välisiin suhteisiin. Monipuolista muutosviestintää ei voine vähätellä.

Oikeudenmukaisuuden ja kuulluksi tullun kokemuksen vaade ja toive koskenee myös viranomaisten välisiä suhteita: ohjaavan ministeriön kirjoituspöytäharjoitelmat saattavat sujua sutjakkaasti, mutta aiheuttaa alaisvirastossa paljon päänvaivaa ja todellista tuskaakin. Siksi myös muutoksissa toivoisi panostettavan valta ja vastuu –parin jotakuinkin mallikkaaseen yhteiselämään. Pahimmillaan se piskuisin pomo rutistuu oman väen ahdistusten ja pelkojen sekä päällystön painostusten puristuksissa.

Aika näyttää, kuinka tosissaan nykyisessä hallinnon kehittämisbuumissa ollaan ja kuinka suuria uudistuksia uskalletaan - ja tahdotaan - ajaa. Onko kenties kyse kosmetiikasta vai pureudutaanko rakenteiden ja johtamisen ytimiin ja pohditaan valtiohallinnon perustehtävää ja –tehtäviä sekä kaikkinaisia niitä tukevia rakenteita raikkaan kriittisesti tulevaisuuden skenaarioista käsin. Toivoisin kuitenkin, että ainakin julkisella sektorilla kaikkien muutosten keskiössä olisi ihminen ja ihmisyhteisöt: valoisampi, iloisempi ja armeliaampi arki niin asiakkaille, työntekijöille kuin koko kansakunnalle.

Teksti: Liisa Virolainen
Kuva: Soile Kallio

Kirjoittaja toimii kehityspäällikkönä Valtionkonttorin Kaiku-työhyvinvointipalveluissa. www.kaiku-tyohyvinvointipalvelut.fi