Uskalla pelätä

Aasian katastrofiksi kutsuttu luonnonilmiö oli viedä henkeni. Minulta on eniten kysytty kahta asiaa: ”Missä olit, kun se tuli?” Olin Sri Lankassa rannalla, kun meri päätti muuttaa maalle.

Aluksi en ollut uskoa silmiäni, kunnes päätin paeta kaikin keinoin. Tuntuu omituiselta ajatella, että meri ”päätti” muuttaa maalle. Siltä se kuitenkin tuntui. Merellä oli yllättäen tahto, ja sen tavoitteena oli tuhota ja tappaa kaikki.

Olen kuluneina viikkoina yrittänyt tavoittaa niitä kriittisiä tekijöitä, jotka auttoivat selviämään hengissä. On helppoa eritellä onni, siunaus, kohtalo tai muu minusta riippumaton tekijä, jolla oli oleellinen merkitys pelastumisessani. Jos esimerkiksi minuun olisi virtaavassa vedessä osunut jokin esine ja kaatanut minut, omalla tekemiselläni olisi sen jälkeen ollut huomattavasti vähemmän merkitystä.

Toinen selkeä tekijä oli oma fyysinen kunto ja kehonhallinta: minulla oli edellytykset toteuttaa ne fyysiset tehtävät - eteneminen virtaavassa vedessä, kiipeäminen, tasapainoilu, juokseminen – jotka olivat kohdallani pelastumisen edellytyksiä.

Mutta mistä minä tiesin tai sain päähäni paeta heti ja mahdollisimman nopeasti, niin pitkään ja kauas merestä kuin mahdollista? Tämä on se toinen paljon kysytty kysymys: ”Mistä sinä tiesit?” Väittäisin, että en tiennyt. Minusta tuntui siltä.

Olen yrittänyt eritellä mahdollisia tiedonjyväsiä, jotka olisivat auttaneet minua päättelemään, mitä kannatti tehdä. Mieleeni tulivat tv-uutisissa näkemäni tulvakuvat ja luontodokumentit tulivuorenpurkauksista. On mahdollista, että jokin ”tv:stä tuttu” tai muu lukemani, näkemäni tai kuulemani asia auttoi minua tekemään äärimmäisiä johtopäätöksiä.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että ratkaisevin tekijä oman toimintani taustalla oli tuntemus, että kyseessä oli joko maailman loppu tai viittä vaille. Mistään ei ole mitään takeita. Minun on tehtävä kaikkeni päästäkseni mahdollisimman kauas merestä ja liikuttava niin pitkään, kun suinkin voin itse vaikuttaa liikkumiseni suuntaan. Ainoa toinen merkityksellinen seikka oli, että meidän oli pysyttävä yhdessä elämänkumppanini kanssa.

Kun vesi alkoi nousta, se vaikutti ensin huvittavalta ja muistan miettineeni vielä parinkin sekunnin kuluttua, että ei tämä varmaan ollut mitään vakavaa. Vielä sekunti lisää ja päätin, että oli parempi paeta mahdollisimman nopeasti vaikka turhaan, kuin jäädä katselemaan vielä hetkeksi, uteliaana ja viileänä. Pelästyminen ei ole trendikästä tai viesti hallinnan tunteesta. Pelko on viesti jonkin uhan olemassaolon myöntämisestä.

Kun oli kerran suostunut pelkäämään, oli jo helpompi antautua suuremmalle pelolle, pelätä henkensä edestä; tajuta, ettei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtumassa ja paeta vielä sittenkin, kun selvisi vedestä kuivalle maalle.

Uskon, että uskallus pelätä, pelätä yli kaiken ymmärrykseni, oli yksi ratkaiseva tekijä pelastautumiseeni johtaneiden valintojen taustalla. Pelkäsin niin paljon, että en uskaltanut jäädä lepäämään paikkoihin, jotka hetkellisesti näyttivät turvallisilta. En jäänyt muurin päälle, joka kohta sortui, tai rautatielle, jota hetken päästä ei enää ollut, vaikka ne hetkellisesti näyttivätkin pääsyltä pois voimalla myllertävästä vedestä. En uskaltanut jäädä, koska pelkäsin niin paljon.

Olen näinä päivinä pohtinut, mitä kaikkea me teemme ja jätämme tekemättä vain sen takia, että me emme uskalla pelätä tai kuunnella tunteitamme ylipäätään? Miten usein on helpompi tehdä niin kuin muut toivovat?

Miten usein elämme sellaista elämää, jota on soveliasta elää, suljemme pois tunteemme ja haaveemme, koska ne toisivat kiusallista epäjärjestystä arkeemme? Mitä mahtaisi tapahtua, jos kaipaisimme puolisoamme, paneutuisimme parisuhteeseemme uudelleen ja hieman lyhentäisimme työpäiväämme? Miten usein parisuhteissa tapahtuu ”erilleen kasvamista” vain sen vuoksi, että emme uskalla pelästyä ajoissa, reagoida tilanteen vaatimalla vakavuudella?

Mitä mahtaisivat muut läheisemme, lapsemme, isovanhempamme ja ystävämme ajatella, jos heitä lähestyisimme lämmöllä kertoen samalla omista tarpeistamme ja valinnoistamme tehdä ehkä toisin, kuin mitä meiltä toivotaan? Joskus on niinkin.

Työelämässä käy joskus niin, että ei uskalleta pelästyä henkilöstön viestejä tai markkinoilta kantautuvia signaaleja muutoksen tarpeista missä tahansa yrityksen perustoimintoihin liittyvissä asioissa. Menemme syvemmälle suohon vain säilyttääksemme kasvomme. En tarkoita tilannetta, jossa uusi suunta vaatii aikaa ja sitkeyttä tuottaakseen tulosta, vaan tilannetta, jossa kaikki merkit viittaavat siihen, että ulkoiset tekijät ovat oleellisesti muuttuneet tai aiemmat viestit on tulkittu haastavassa tilanteessa väärin.

On uskallettava pelästyä hälyttäviä viestejä. On reagoitava nopeasti ja tehokkaasti ”homma hallussa” –tyyppisen peittelyn sijaan. Puhutaan heikkojen signaalien lukemisesta. Niitä on mahdoton lukea, jos ei ole valmis pelästymään, reagoimaan viestiin.

Pelko on terve tunne. Se auttaa meitä reagoimaan tehokkaasti ja sulkemaan pois turhaa informaatiota. On arvokasta tutustua omiin reaktioihin pelon keskellä, kukin meistä reagoi pelkoon omalla tavallaan. Pelkääminen ei ole ollenkaan niin pelottavaa, kun se tulee tutummaksi. En tiedä, onko pelosta koskaan ystäväksi asti. Tärkeä viestintuoja se on.

Erika Heiskanen

valmentaja, Novetos Consulting Oy